Panta on poissa

Piti kirjoittaa bileistä, mutta se jäi. Yritän palata niihin tunnelmiin vielä, vaikkei se varmasti onnistukaan samalla tavalla kuin silloin tuoreeltaan. 

Nyt kuitenkin haluan talteen tämän hetken. 

Annoin Sinulle eilen pantani ja sanoin, etten halua sitä, koska se on tyhjä. Sanoin myös, että koen, ettemme osaa muodostaa ja ylläpitää sellaista suhdetta kuin haluaisin, tarvitsisin. 

Taustalla oli monta asiaa. Arki on lyönyt kasvoja vasten sellaisena märkänä rättinä, ettei sitä uskokaan. Tuntuu, ettei ole ollut aikaa, eikä ilmeisesti jaksamistakaan tehdä oikein mitään. On tuntunut siltä, että törmäämme samaan haasteeseen kuin silloin kesälläkin - emme saa rakennettua oikein mitään todellista. Minä kaipaisin lisää, enemmän, mutta kun aikaa kuluu ja mitään ei tapahdukaan, menen solmuille ja kaikki on vaikeaa, eikä oikein mikään tunnu enää edes ajatuksen tasolla hyvältä. 

Mutta. Eilinen osoitti hyvin sen, mikä merkitys pannalla on. Ajattelin pitkin päivää, että se kuristaa. Ei tunnu hyvältä. Ja se tuntuu nimenomaan - tyhjältä. Ajattelin, että pyydän sinua ottamaan sen pois. Koin, etten voi ottaa sitä itse pois. En vain voi tehdä sitä. Sitten en kuitenkaan saanut sanottua asiasta sinulle. Illalla suihkussa käydessä otin pannan pois kuten aina. En saanutkaan laitettua sitä takaisin. Lopulta annoin sen sinulle ja kysyit haluanko sen takaisin. En tiennyt vastausta, mutta käännyin, jotta voisit laittaa sen takaisin kaulaani. 

Nyt pantaa ei enää ole. Tänään en suihkun jälkeen taas saanut sitä laitettua takaisin. Tiedän, että pahoitin mielesi. Sanoit, ettei panta ole sellainen leikkikalu, joka otetaan pois, kun tuntuu pahalta. 

Ei olekaan. Ei olekaan. Voi kun tietäisit miten paljon se minulle on merkinnyt. Ja miten pahalta tuntui todeta, ettei panta anna minulle sitä, mitä siltä halusin. Kaipaan. Että minusta tuntuu vähän siltä kuin panta olisi laitettu kaulaani ja unohdettu siihen. Tällä viikolla olen kokenut niin vahvasti, että minut on unohdettu. 

Tiedän kyllä, että sinulla on ollut rankka viikko. Ymmärrän kyllä, että tällä viikolla ei olisi pystytty tämän parempaan. Tai noh. Tiedöt kyllä minkä suhteen ajattelen, että olisi pitänyt pystyä. Mutta tässä on nyt kyse paljon pidemmästä ajasta. 

Tiedän, että olen haastava. Tiedän, että vaadin. Kenties liikaakin. Tänä iltana koin tunnemylläkön olevan kuin pienellä lapsella. 

Kello tulee neljä. Nukuttaa, ei nukuta. En tahdo tulla sänkyyn. En halua laittaa pantaa, mutta ilman olokin tekee hengityksestä vaikeaa. Lupaukset. En tiedä onko niitä enää olemassakaan. 

Ajattelin, etten voi ottaa pantaa pois, koska niin tehdessäni rikon jotain liian arvokasta. Silti tein niin.